Synnytys 52 tuntia 44 minuuttia

Vastasyntyneet neidit 5.1.12 (rv 36+1) "Anneli" (2390g/46cm) ja "Birgitta" (2080g/43,5cm) Meidän synnytysurakkahan alkoi tiistaina 3.1 klo 10 lapsivesien menolla. Olin kerennyt nukkua vaivaiset kaksi tuntia, kun alkoi tuntua siltä, että nyt taitaa tulla enemmältikin valkovuotoa ja päätin nousta sängystä. Siihenhän ne sängyn viereen sitten lurahti vedet ja huutelin pöllästyneelle Jannelle, että nyt se taisi tulla sairaalaan lähtö. Soitin samantien synnärille, josta neuvoivat tulemaan sairaalaan ilman odotteluja, ettei oteta mitään riskejä. Onneksi Janne ei ollut vielä kerennyt lähteä töihin iltavuoroon niin ei tarvinnut soitella perään, että alappas tulla sairaalalle. Tunnin päästä olimmekin sitten jo osastolle kirjautumassa ja pääsimme synnytyssaliin odottelemaan. Odottelua sitten olikin aika tavalla luvassa, kun olin vasta sormelle auki, eikä oikein supistellutkaan. Tiistai olikin todella tylsä ja turhauttava päivä, kun homma ei edennyt ollenkaan. Oksitosiinilla käynnistely aloitettiin vasta seuraavana päivänä ja sitä odotellessa yö oli varsin uneton. Keskiviikkona päivällä lopulta oksitosiinin vaikutuksesta alkoi varsinainen kipuhelvetti supistusten muodossa. Avautuminen kuitenkin eteni niin hitaasti, että epiduraalin sain vasta iltamyöhällä. Siitähän aukeni sitten taivas.. Varsinaiset säännölliset ja tehokkaat supistukset alkoivat vasta torstaiaamuna viiden maissa. Ja ne tekivätkin lopulta tehtävänsä ja puolilta päivin kohdusuu todettiin täysin auenneeksi ja ponnistusvaihe alkoi. A-vauva syntyi lopulta alateitse klo 14.44 (mikä on minuutilleen sama kellonaika, mihin itse olen aikoinani syntynyt). A:n syntymän jälkeen supistukset tyrehtyivät ja kuulin jonkun lääkärin sanovan, että jos supistukset eivät ala, pitää alkaa harkita sektiovaihtoehtoa. Siinä vaiheessa tuumin omassa päässäni, että voihan tässä yrittää ponnistaa ilman supistuksiakin, että välttyisi sektiolta. Ponnistaminen tuottikin tulosta ja noin 20 minuuttia A:n jälkeen syntyi B klo 15.03. Paikat säilyivät varsin hyvin vaurioilta. Pariin kohtaan jouduttiin laittamaan tikit pienten repeämien takia. Synnytyksen jälkeen olo oli niiiiiiiin helpottunut, että en oikein tiennyt itkeäkö vaiko nauraa ja taisin lopulta tehdä molempia. Miehen kanssa vitsailtiin raskausaikana, että entä jos meidän vauvat ovatkin tosi rumia. Mies sitten kevensikin tunnelmaa synnytyksen jälkeen ja tuumasi, että eihän noi ees oo rumia ;) Aivan ihania tyttösiä, jotka ovat täysin vallanneet meidän molempien sydämet! Lastenteho oli valmiudessa ottamaan pimut heti syntymän jälkeen tehohoitoon, koska kyseessä oli pienikokoiset keskoset. Meidän pienokaiset kuitenkin yllättivät lääkärit ja molemmat lähtivät meidän mukaan synnytysvuodeosastolle. Menin nukkumaan noin klo 21 ja heräsin kahdelta yöllä. Toki piti heti hiippailla hoitajien tykö katsomaan vauvoja. Hiukkasen pahalta tuntui, kun vauvoja ei enää ollutkaan osastolla kuin yksi. Pienempikokoinen B oli joutunut lastenosastolle sokeriarvojen vuoksi. Menimme aamulla katsomaan häntä ja olo helpottui kummasti, kun sai kunnolla informaatiota tilanteesta, sen yleisyydestä ja lastenosaston toiminnasta. Lopulta tuntuikin, että B:n lastenosastolle joutuminen oli oikeastaan hyvä asia, että hän pääsi valvotummin voimistumaan. Molemmilla oli sokerin kanssa ongelmia, mutta A ei joutunut missään vaiheessa lastenosastolle, vaan oli minun kanssa synnytysvuodeosastolla. B:lle jouduttiin lopulta laittamaan nenämahaletku, kun hän ei ole aina oikein jaksanut syödä itse. Synnytysvuodeosastolla olo olikin aikamoista kahden osaston välillä ramppaamista. Lopulta saimme perhehuoneen ja Jannekin pääsi yöpymään minun ja A:n kanssa. Perhehuoneessa kerkesimme olla yhden yön ja sitten minut ja A kotiutettiin synnytysvuodeosastolta. Siirryimme koko porukka B:n seuraksi lastenteholle, jossa tehtiin sellaisia järjestelyjä, että pääsimme yöpymään perheenä ja harjoittelemaan elämää kahden vauvan kanssa. Kotiutumista odoteltiin lauantaihin 14.1 saakka, jolloin lääkäri lopulta totesi, että neiti B syö tarpeeksi, eikä tarvitse enää nenämahaletkua. Nyt olemme sitten olleet kotosalla muutaman päivän ja nauttineet olostamme vauvaperheenä. Toki ollaan etenkin öisin ihan tillintallin väsymyksestä, mutta on tämä silti jotenkin niin hienoa, ettei tiedä miten päin olisi. Minä olin varautunut siihen, että ei sitä voi syntyä voimakkaita tunteita kahta vierasta ihmistä kohti heti, mutta olin väärässä. Kyllä se on niin nopeasti tullut valtava rakkauden tunne nuita kahta suloista ihanuutta kohtaan, että ei voi kuin ihmetellä. Pitää katsoa, että mitä tälle blogille tehdään. Tämähän on ollut odotusblogi ja raskausaika on nyt ohi. En tiedä, riittääkö meillä tässä vauva-arjen ohessa mitenkä aikaa päivittää kuulumisia.