Epävarmuuden peikko

Olen alkanut huomata omassa epävarmuudessani tietynlaisen kaavan. Koen monissa tilanteissa olevani kokemattomampi kuin muut. Syitähän on monia: ikä, koulutustaso, työkokemuksen määrä, lasten määrä/ikä jne. Aikaisemmin en ole tajunnutkaan, miten selkeää kaavaa tämä noudattaa. Ja nimenomaan asioissa, joissa en mitenkään voi nousta samalle tai ylemmälle tasolle kuin toinen. Ei minusta vaan tulee vanhempaa kuin minua vaikkapa kolme vuotta vanhemmasta kaverista. Tavallaan odotan koko ajan saavuttavani yhdenvertaisen tason kriteeristöllä, joka jo alunperin on minua vastaan. Koomisinta on se, että minä itse omassa päässäni luon nämä kriiterit, joiden perusteella minun on syytä olla epävarma, koska en ole samalla tasolla. 

Esimerkkinä voidaan käyttää netin keskustelufoorumeita ja facebookin ryhmiä. Koen jotenkin alitajuntaisesti olevani muita huonompi, koska esimerkiksi minulla on nuoremmat lapset, enkä siis siten voi tietää, mitä vaikka pari kuukautta vanhempien lasten elämä on. Suuri epävarmuustekijä on myös se, että nämä ovat minun ensimmäiset lapset, joten en tietenkään voi tietää lasten kasvattamisesta mitään verrattuna niihin konkareihin, joilla jälkikasvua on jo siunaantunut useampaan otteeseen. Siis omasta mielestäni. Kukaan ei ole minulle koskaan sanonut, että olet huono äiti ja mielipiteesi ovat sieltä ja syvältä. Tämä kritiikki tulee siis minun omasta päästäni.

 Ensimmäinen äitienpäivälahja Jannelta, Olivialta ja Eriniltä

Olen alkanut kyllästyä tähän epävarmuuteen ja ajattelinkin tehdä itselleni lupauksen, että lopetan oman itseni arvostelun ja alan pikkuhiljaa luottaa omiin kykyihini ja mielipiteisiini. En halua antaa lapsilleni esimerkkiä epävarmasta ja turhan itsekriittisestä aikuisesta. Miten voin opettaa heitä olemaan itsevarmoja, jos en itsekään ole sitä? Jos nyt järjellä ajatellaan, niin se, että omaa jotakin enemmän kuin minä, ei tee toisesta ihmisestä parempaa tai viisaampaa kuin minä. Vain minä voin olla asiantuntija omassa elämässäni. Koulutustaso, ikä, tulotaso jne. eivät vielä takaa, että löytyy mitään ihailtavan arvoista. Kaikki lähtee luonteesta. Olenhan minä itse todistanut sosiaalityöntekijänä, ettei monilapsisuus tee vielä hyvää äitiä. Enkä nyt tarkoita, että kritisoisin mitenkään monilapsisia perheitä ja niiden vanhempia, vaan yritän selittää itse itselleni, että en ole sen huonompi kuin muut. 

Toki minä käyn keskustelufoorumeilla ja keskusteluryhmissä osaksi sen vuoksi, että saan siellä kuulla neuvoja ja kokemuksia minua kokeneemmilta ihmisiltä (yleensä äideiltä). Mutta pääasiallinen syy on se, että saan vertaistukea ja saan jakaa myös omia kokemuksiani ja mielipiteitäni muiden samassa elämäntilanteessa olevien (tai olleiden) kanssa. Arvostan erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia, ja pyrin ottamaan neuvoksi hyvät vinkit, joita kuulen muilta. Taidan kuitenkin usein unohtaa sen, että myös muut voivat saada niitä minulta.

Mamma sai ruusuja

Taidan tänään katsoa itseäni pitkään peilistä, unohtaen väsyneen näköisen naaman ja liikakilot, ja todeta itselleni, että voin olla ylpeä itsestäni ja saavutuksistani. Tärkeimpinä niistä tämä perhe. Minulla on kaksi ihanaa, hyvinvoivaa ja hyväntuulista lasta sekä toimiva parisuhde. Pakkohan minun on silloin ollut tehdä ainakin jotain oikein.

Meidän perhe kesäkuun lopulla kuvattuna

PS: Viittasin keskusteluryhmiin. Itse käyn vaihtamassa ajatuksia Monikko-onnea -foorumilla ja Facebookin Kaksoset & Kolmoset -ryhmässä, joita voin lämpimästi suositella muillekin monikkovanhemmille. Molemmat areenat vaativat lukemiseen ja kirjoittamiseen ylläpidon jäseneksi hyväksymisen. Tällä tavoin laajalta yleisöltä suljettu keskustelu on avointa, luottamuksellista ja ketään ei tuomita/pilkata kuten joillakin avoimilla keskustelupalstoilla valitettavasti usein käy. 

Minä äitinä

Tänä aamuna selaillessani facebook-päivityksiä silmiini osui varsin puhutteleva teksti. Kyseisen tekstin kirjoittaja M on facebookissa kaverini, mutta varsinaisesti emme ole sen kummempia tuttuja, eikä meitä  taida yhdistää muut asiat kuin se, että olemme sattuneet asumaan samoilla paikkakunnilla. Arvostukseni häntä kohtaan on kuitenkin kasvanut facebookin myötä, kun olen saanut kurkata hänen ajatuksiinsa  tilapäivitystensä muodossa. Tämän blogikirjoituksen aiheena ei kuitenkaan ole herännyt ihailuni M:n ajatusmaailmaa kohtaan, vaan se, mitä ajatuksia minussa hänen tekstinsä sai päähäni pyörimään. Olen tässä siivotessani (hyvä on siivota koneella istuen) tuon tilapäivityksen luettuani miettinyt omaa vanhemmuuttani ja sitä, mitä haluaisin lapsilleni antaa. 

 Äiti tukena matkan varrella

Pitkällisen odotuksen jälkeen minulle ja meille suotiin se ilo ja kunnia, että meistä tuli vanhempia. Muistan, kuinka vielä raskauden loppumetreillä mietin, että olisikohan tätä kuitenkin pitänyt miettiä vähän kauemminkin ja ei minusta vaan ole tähän. Sairaalassa emme saaneet hoitaa pienempää Eriniä samassa mittakaavassa kuin Oliviaa ja kotiin lähtiessä minusta tuntui, että en minä osaa. Olin kauhuissani, että nytkö meidän tässä pitäisi osata olla vanhempia. Minähän pilaan näiden lapsiraukkojen tulevaisuuden jo heti alkumetreillä. Elossa he vieläkin ovat. Terveinä, iloisina ja uteliaina oppimaan uutta ja tutustumaan ympäröivään maailmaan. Vastuu lapsien hyvinvoinnista on meillä. Se on toisaalta ihana taakka, mutta toisaalta hyvin pelottava. Meille on annettu vanhempina suuri valta heidän elämänsä suhteen. Lapsuuden kokemukset, hyvät ja pahat, säilyvät mukana koko elämän ja vaikuttavat ihmiseen valtavasti.

Erin lastenteholla ja äiti ensimmäisiä kertoja syöttämässä 

Lapset kasvattavat myös vanhempiaan. Kyllä vain, tuo toteamus on pitänyt paikkaansa. Olen oppinut tyttöjen myötä monta niin käytännön kuin periaatteellisen tason asiaa vanhemmuudesta. En ole valmis, mutta en usko, että olen koskaan. Olen kuitenkin valmis yrittämään, sillä haluan antaa lapsilleni kaiken hyvän, mitä minulle on annettu ja vielä paljon enemmän. Haluan oppia vanhempieni virheistä ja yrittää olla toistamatta niitä omien lapsieni kohdalla. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että se ei olekaan niin helppoa. Kun on juurrutettu tietynlaiset ajatus- ja käytösmallit, niistä ei noin vain pääsekään eroon.

Minä toivon, että saisin kannustettua tyttöjä tuntemaan, että he ovat hyväksyttyjä ja arvostettuja juuri sellaisina kuin he ovat. Heidän ei tarvitse hävetä itseään missään suhteessa. Heidän ajatuksillaan on merkitystä ja niitä arvostetaan. Tunteensa saa näyttää, eikä niitä tarvitse piilotella. Minä toivon, että heillä on kotona hyvä olla, eikä heidän tarvitse pelätä. En kuitenkaan halua kasvattaa heitä pumpulissa, vaan toivon, että heillä on tarvittavaa itsevarmuutta siihen, että he pystyvät kohtamaaan epäonnistumisia ja muita vastoinkäymisiä. 

Siskokset isin sylissä

Toivon, että tytöt oppivat arvostamaan kotia ja läheisiään. Heille on annettu erityinen sisarussuhde, jota he toivottavasti vaalivat koko elämänsä ajan. Veri on vettä sakeampaa, ja perheeseensä pitäisi pystyä aina turvautumaan. Toivon, että he pitävät aina toisistaan huolta. Myös sitten, kun me vanhemmat emme ole enää täällä. Läheinen aikusiän sisarussuhde on se, mitä minä en ole saanut kokea ja siksi toivonkin niin kovin, että tytöt osaavat arvostaa toisiaan myös aikuisina. Ihminen, jonka kanssa lapsuutensa jakaa, usein ymmärtää sinua myös aikuisena. 

Olivia ja leikkimisen iloa

Jos puhutaan kasvatusmetodeista yms, meillä ei ole päästy vielä varsinaiseen kasvatusvaiheeseen. Vauva-aika on lähinnä hoivaamista. Pohdimme yksi ilta, että tämä vauva-aika taitaa olla sitä varten, että hoivaamisen kautta alkaa valmistautua rooliin kasvattajana. Kun tutustuu ja rakastuu pieneen ihmiseen, löytää itsestään halun tehdä kaikkensa sen eteen, että hänellä olisi hyvä pohja ponnistaa maailmaan. Sehän kotona luodaan. Pohja kaikelle tulevalle. Annetaan välineet selviytyä elämän haasteista. Kasvattajana toivoisin olevani johdonmukainen. Ammattikorkeakoulussa opettaja totesi, että rajat ovat rakkautta ja tämän väitteen minäkin allekirjoitan. Minusta lapset tarvitsevat rajoja ja vanhemman ohjausta. Rajoja ja sääntöjä asettava aikuinen on myös turvallinen aikuinen, kun hän pysyy johdonmukaisena niin, että lapsikin voi ymmärtää, miksi näin toimitaan. Helppohan minun nyt on sanoa, mitä haluaisin vanhempana olla. Kuvailla ideaalitilannetta. Tavoitetta ei voi koskaan saavuttaa, jos luovuttaa jo heti alkumetreillä. Minulla on vastuu ja toivon saavani kannettua sen niin, että saan iloita itsevarmojen ja fiksujen lapsieni onnellisesta elämästä. Saa nähdä, miten siinä onnistun. Lupaan kuitenkin yrittää parhaani, sillä rakastan lapsiani ja haluan antaa heille onnellisen lapsuuden. 

Yhdessä vahvempia

Kuvittelin aikaisemmin tietäväni elämästä melkeinpä kaiken tarpeellisen. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Olivia ja Erin syntyivät. He mullistivat kaiken, hyvällä tavalla. Nyt koen, että minulla ja minun elämälläni on enemmän merkitystä. Jotkut ennen niin tärkeiltä tuntuneet asiat ovat menettäneet merkitystään. Toiset asiat taas tuntuvat eri tavalla löytäneen paikkansa ja merkityksensä. Sanat perhe, koti ja rakkaus ovat saaneet uudenlaisen merkityksen. 

Onni on tämä elämä

PS. Kiitos M, kun herätät ajatuksia. Ehkä sinun kannattaisi kirjoittaa blogia, ajatuksiasi lukisi mielellään varmasti moni. 

Pitkästä aikaa, taas.

Meidän pikkuiset täyttivät tänään 8kk ja niinkuin aiemmasta tekstistä tuli ilmi, vauhti on hurjaa. Voisinpa sanoa nurinkurisesti että Erin ei osaa olla nousematta tukea vasten seisomaan : ) Kumpsuja tulee, mutta mitenkäs ne lapset oppisivat jos pumpulissa eläisivät.
Nyt on kehitelty tyttöjen huonetta turvallisempaan suuntaan, pistorasiat on peitelty ja teippailtu, kaatuvat esineet on poistettu ja turvaportti on asennettu. Poppikone on lastenlauluja ja tuutulauluja varten laitettu jo ajat sitten (olisi pitänyt ostaa joku radio, mutta kun koulutus velvoittaa (inssi) niin kokosin romukaappiosista ihan toimivan kapineen).
Hoitopöytä lähti pois käytöstä kun tämä meidän Olivia mutkuaa ja puntuaa niin että Houdinikin jäisi kalpeaksi kakkoseksi, koitappa laittaa tällaiselle vaippa muuten kuin sylissä! Muutenkin näyttää välillä se touhu siltä että toinen vaippateippi on kiinni vauvan pakarassa ja toinen isin mahassa vaippa peittäen lähinnä vauvan navan. :) huoh, jotta rattoisia vaipanvaihtotalkoita vaan äidille kunhan isi lähtee töihin lepäämään.

Tämän vuoden vuosilomat sun muut alkavat olla nyt pidetty ja työ taas kutsuu. Ensi viikolla alkaakin ammattiini valmistava monimuotokoulutus Helsingissä, joten säännöllisen satunnaisia poissaoloja kotoa tulee jatkumaan seuraavat kolme vuotta! Olisipa tuo koulutuspaikka edes Lappeenrannassa niin olisi lyhyempi matka, mietin kyllä että jossain käsivarren lapissa töissä oleva kiittelee varmasti vielä enemmän näitä "lähiopetuspäiviä".
Oikeastaan nämä reissut pitäisi ottaa vaihtelun, kokemuksen ja rentoutumisenkin kannalta, mutta uskoisin että huoli ja ikävä kodista vetää vielä suupielet alaspäin noilla matkoillani.

Nyt kotona ollessani vahvistui ajatus siitä kuinka vahva nainen minulla on rinnallani. Itsekseni noita syöttöjä ja vaipanvaihtoja hoidellessani on tullut mieleen että minulta varmasti loppuisi voimat jos ei olisi joku jolta tietää saavansa apua silloin kuin sitä oikeasti tarvitsee. Olenhan kyllä saanut apua Heidiltä vaikka hän kovasta flunssasta kärsiikin. Noh, on ainakin yritetty antaa lepoaikaa äipälle ja yritetty kantaa hoitovastuu nyt viime päivinä.

Niin tämä oli tämmöinen kiitos ja kunnianosoitus : )

Kävimme taannoin lomakeskus Huhmarilla katselemassa mummoja... ei vaan kylpemässä ja rentoutumassa kun toi hääpäivä oli. Eipäs tullut mieleeni että eläkeläiset kansoittavat aina kylpylät vaan eipä tuo erityisemmin haitannut. Illalla jätimme väliin ulkona syömisen ja paistoimme reilut annokset sisäfileetä, sanoisin että oli reippahasti parempi vaihtoehto kuin nautiskella jostain kehnommasta ruuasta ravintolassa.

Huomenna olisi 8kk neuvola, katsotaan nyt mitä neuvolatädit ihmettelee. Viimeksi sanoi että ovat porukalla ihmetelleet noiden ennenaikaisesti syntyneiden pienten kaksosten kehitystä. Toivottavasti kaikki on hyvin edelleen. Olivian pään nyökyttelystä pitää kysyä ehkä ensimmäisenä, eihän tuo mitenkään kummallisen näköistä ole mutta kun asiaan kiinnittää huomiota niin tottakai alkaa taas huolestuttamaan että onko pikkuisella kaikki hyvin.

Miniläppäri hajosi, pitänee tuo vanha pöytäkone kasata kun tämä läppärivanhus hidastelee. Noh talvi tulee ja pitänee pitää ilmaston lämpenemisestä huolta, se rotisko nimittäin pitää itse tällaisen pienen huoneen lämpimänä. Eiköhän tuo ole tämän perheen hiilijalanjäljessä kuin pisara meressä.