Tänä aamuna selaillessani facebook-päivityksiä silmiini osui varsin puhutteleva teksti. Kyseisen tekstin kirjoittaja M on facebookissa kaverini, mutta varsinaisesti emme ole sen kummempia tuttuja, eikä meitä taida yhdistää muut asiat kuin se, että olemme sattuneet asumaan samoilla paikkakunnilla. Arvostukseni häntä kohtaan on kuitenkin kasvanut facebookin myötä, kun olen saanut kurkata hänen ajatuksiinsa tilapäivitystensä muodossa. Tämän blogikirjoituksen aiheena ei kuitenkaan ole herännyt ihailuni M:n ajatusmaailmaa kohtaan, vaan se, mitä ajatuksia minussa hänen tekstinsä sai päähäni pyörimään. Olen tässä siivotessani (hyvä on siivota koneella istuen) tuon tilapäivityksen luettuani miettinyt omaa vanhemmuuttani ja sitä, mitä haluaisin lapsilleni antaa.
Äiti tukena matkan varrella
Pitkällisen odotuksen jälkeen minulle ja meille suotiin se ilo ja kunnia, että meistä tuli vanhempia. Muistan, kuinka vielä raskauden loppumetreillä mietin, että olisikohan tätä kuitenkin pitänyt miettiä vähän kauemminkin ja ei minusta vaan ole tähän. Sairaalassa emme saaneet hoitaa pienempää Eriniä samassa mittakaavassa kuin Oliviaa ja kotiin lähtiessä minusta tuntui, että en minä osaa. Olin kauhuissani, että nytkö meidän tässä pitäisi osata olla vanhempia. Minähän pilaan näiden lapsiraukkojen tulevaisuuden jo heti alkumetreillä. Elossa he vieläkin ovat. Terveinä, iloisina ja uteliaina oppimaan uutta ja tutustumaan ympäröivään maailmaan. Vastuu lapsien hyvinvoinnista on meillä. Se on toisaalta ihana taakka, mutta toisaalta hyvin pelottava. Meille on annettu vanhempina suuri valta heidän elämänsä suhteen. Lapsuuden kokemukset, hyvät ja pahat, säilyvät mukana koko elämän ja vaikuttavat ihmiseen valtavasti.
Erin lastenteholla ja äiti ensimmäisiä kertoja syöttämässä
Lapset kasvattavat myös vanhempiaan. Kyllä vain, tuo toteamus on pitänyt paikkaansa. Olen oppinut tyttöjen myötä monta niin käytännön kuin periaatteellisen tason asiaa vanhemmuudesta. En ole valmis, mutta en usko, että olen koskaan. Olen kuitenkin valmis yrittämään, sillä haluan antaa lapsilleni kaiken hyvän, mitä minulle on annettu ja vielä paljon enemmän. Haluan oppia vanhempieni virheistä ja yrittää olla toistamatta niitä omien lapsieni kohdalla. Yllätyksekseni olen kuitenkin huomannut, että se ei olekaan niin helppoa. Kun on juurrutettu tietynlaiset ajatus- ja käytösmallit, niistä ei noin vain pääsekään eroon.
Minä toivon, että saisin kannustettua tyttöjä tuntemaan, että he ovat hyväksyttyjä ja arvostettuja juuri sellaisina kuin he ovat. Heidän ei tarvitse hävetä itseään missään suhteessa. Heidän ajatuksillaan on merkitystä ja niitä arvostetaan. Tunteensa saa näyttää, eikä niitä tarvitse piilotella. Minä toivon, että heillä on kotona hyvä olla, eikä heidän tarvitse pelätä. En kuitenkaan halua kasvattaa heitä pumpulissa, vaan toivon, että heillä on tarvittavaa itsevarmuutta siihen, että he pystyvät kohtamaaan epäonnistumisia ja muita vastoinkäymisiä.
Siskokset isin sylissä
Toivon, että tytöt oppivat arvostamaan kotia ja läheisiään. Heille on annettu erityinen sisarussuhde, jota he toivottavasti vaalivat koko elämänsä ajan. Veri on vettä sakeampaa, ja perheeseensä pitäisi pystyä aina turvautumaan. Toivon, että he pitävät aina toisistaan huolta. Myös sitten, kun me vanhemmat emme ole enää täällä. Läheinen aikusiän sisarussuhde on se, mitä minä en ole saanut kokea ja siksi toivonkin niin kovin, että tytöt osaavat arvostaa toisiaan myös aikuisina. Ihminen, jonka kanssa lapsuutensa jakaa, usein ymmärtää sinua myös aikuisena.
Olivia ja leikkimisen iloa
Jos puhutaan kasvatusmetodeista yms, meillä ei ole päästy vielä varsinaiseen kasvatusvaiheeseen. Vauva-aika on lähinnä hoivaamista. Pohdimme yksi ilta, että tämä vauva-aika taitaa olla sitä varten, että hoivaamisen kautta alkaa valmistautua rooliin kasvattajana. Kun tutustuu ja rakastuu pieneen ihmiseen, löytää itsestään halun tehdä kaikkensa sen eteen, että hänellä olisi hyvä pohja ponnistaa maailmaan. Sehän kotona luodaan. Pohja kaikelle tulevalle. Annetaan välineet selviytyä elämän haasteista. Kasvattajana toivoisin olevani johdonmukainen. Ammattikorkeakoulussa opettaja totesi, että rajat ovat rakkautta ja tämän väitteen minäkin allekirjoitan. Minusta lapset tarvitsevat rajoja ja vanhemman ohjausta. Rajoja ja sääntöjä asettava aikuinen on myös turvallinen aikuinen, kun hän pysyy johdonmukaisena niin, että lapsikin voi ymmärtää, miksi näin toimitaan. Helppohan minun nyt on sanoa, mitä haluaisin vanhempana olla. Kuvailla ideaalitilannetta. Tavoitetta ei voi koskaan saavuttaa, jos luovuttaa jo heti alkumetreillä. Minulla on vastuu ja toivon saavani kannettua sen niin, että saan iloita itsevarmojen ja fiksujen lapsieni onnellisesta elämästä. Saa nähdä, miten siinä onnistun. Lupaan kuitenkin yrittää parhaani, sillä rakastan lapsiani ja haluan antaa heille onnellisen lapsuuden.
Yhdessä vahvempia
Kuvittelin aikaisemmin tietäväni elämästä melkeinpä kaiken tarpeellisen. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Olivia ja Erin syntyivät. He mullistivat kaiken, hyvällä tavalla. Nyt koen, että minulla ja minun elämälläni on enemmän merkitystä. Jotkut ennen niin tärkeiltä tuntuneet asiat ovat menettäneet merkitystään. Toiset asiat taas tuntuvat eri tavalla löytäneen paikkansa ja merkityksensä. Sanat perhe, koti ja rakkaus ovat saaneet uudenlaisen merkityksen.
Onni on tämä elämä
PS. Kiitos M, kun herätät ajatuksia. Ehkä sinun kannattaisi kirjoittaa blogia, ajatuksiasi lukisi mielellään varmasti moni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti