Epävarmuuden peikko

Olen alkanut huomata omassa epävarmuudessani tietynlaisen kaavan. Koen monissa tilanteissa olevani kokemattomampi kuin muut. Syitähän on monia: ikä, koulutustaso, työkokemuksen määrä, lasten määrä/ikä jne. Aikaisemmin en ole tajunnutkaan, miten selkeää kaavaa tämä noudattaa. Ja nimenomaan asioissa, joissa en mitenkään voi nousta samalle tai ylemmälle tasolle kuin toinen. Ei minusta vaan tulee vanhempaa kuin minua vaikkapa kolme vuotta vanhemmasta kaverista. Tavallaan odotan koko ajan saavuttavani yhdenvertaisen tason kriteeristöllä, joka jo alunperin on minua vastaan. Koomisinta on se, että minä itse omassa päässäni luon nämä kriiterit, joiden perusteella minun on syytä olla epävarma, koska en ole samalla tasolla. 

Esimerkkinä voidaan käyttää netin keskustelufoorumeita ja facebookin ryhmiä. Koen jotenkin alitajuntaisesti olevani muita huonompi, koska esimerkiksi minulla on nuoremmat lapset, enkä siis siten voi tietää, mitä vaikka pari kuukautta vanhempien lasten elämä on. Suuri epävarmuustekijä on myös se, että nämä ovat minun ensimmäiset lapset, joten en tietenkään voi tietää lasten kasvattamisesta mitään verrattuna niihin konkareihin, joilla jälkikasvua on jo siunaantunut useampaan otteeseen. Siis omasta mielestäni. Kukaan ei ole minulle koskaan sanonut, että olet huono äiti ja mielipiteesi ovat sieltä ja syvältä. Tämä kritiikki tulee siis minun omasta päästäni.

 Ensimmäinen äitienpäivälahja Jannelta, Olivialta ja Eriniltä

Olen alkanut kyllästyä tähän epävarmuuteen ja ajattelinkin tehdä itselleni lupauksen, että lopetan oman itseni arvostelun ja alan pikkuhiljaa luottaa omiin kykyihini ja mielipiteisiini. En halua antaa lapsilleni esimerkkiä epävarmasta ja turhan itsekriittisestä aikuisesta. Miten voin opettaa heitä olemaan itsevarmoja, jos en itsekään ole sitä? Jos nyt järjellä ajatellaan, niin se, että omaa jotakin enemmän kuin minä, ei tee toisesta ihmisestä parempaa tai viisaampaa kuin minä. Vain minä voin olla asiantuntija omassa elämässäni. Koulutustaso, ikä, tulotaso jne. eivät vielä takaa, että löytyy mitään ihailtavan arvoista. Kaikki lähtee luonteesta. Olenhan minä itse todistanut sosiaalityöntekijänä, ettei monilapsisuus tee vielä hyvää äitiä. Enkä nyt tarkoita, että kritisoisin mitenkään monilapsisia perheitä ja niiden vanhempia, vaan yritän selittää itse itselleni, että en ole sen huonompi kuin muut. 

Toki minä käyn keskustelufoorumeilla ja keskusteluryhmissä osaksi sen vuoksi, että saan siellä kuulla neuvoja ja kokemuksia minua kokeneemmilta ihmisiltä (yleensä äideiltä). Mutta pääasiallinen syy on se, että saan vertaistukea ja saan jakaa myös omia kokemuksiani ja mielipiteitäni muiden samassa elämäntilanteessa olevien (tai olleiden) kanssa. Arvostan erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia, ja pyrin ottamaan neuvoksi hyvät vinkit, joita kuulen muilta. Taidan kuitenkin usein unohtaa sen, että myös muut voivat saada niitä minulta.

Mamma sai ruusuja

Taidan tänään katsoa itseäni pitkään peilistä, unohtaen väsyneen näköisen naaman ja liikakilot, ja todeta itselleni, että voin olla ylpeä itsestäni ja saavutuksistani. Tärkeimpinä niistä tämä perhe. Minulla on kaksi ihanaa, hyvinvoivaa ja hyväntuulista lasta sekä toimiva parisuhde. Pakkohan minun on silloin ollut tehdä ainakin jotain oikein.

Meidän perhe kesäkuun lopulla kuvattuna

PS: Viittasin keskusteluryhmiin. Itse käyn vaihtamassa ajatuksia Monikko-onnea -foorumilla ja Facebookin Kaksoset & Kolmoset -ryhmässä, joita voin lämpimästi suositella muillekin monikkovanhemmille. Molemmat areenat vaativat lukemiseen ja kirjoittamiseen ylläpidon jäseneksi hyväksymisen. Tällä tavoin laajalta yleisöltä suljettu keskustelu on avointa, luottamuksellista ja ketään ei tuomita/pilkata kuten joillakin avoimilla keskustelupalstoilla valitettavasti usein käy.